Minun kertomukseni

Minun käteni  ja "sen" karhun jälki.
Tätä kuvaa pidän aina mukanani, etten koskaan unohtaisi...

Seinän vieressä kasvavan vaahteran oksa ulottuu jo ikkunaani asti. 
Viime syksynä se vielä heilui vapaasti, mutta nyt se jo raapii ikkunaani ja sen ruskettuneet lehdet pyörivät villisti edestakaisin pienenkin tuulenvireen puhaltaessa Pyhäjärveltä. 
Ilmassa on pientä tihkua ja jos olisi hiukankin kylmempi, sataisivat syystalven ensimmäiset lumihiutaleet.
Mutta tiedän, että niin ei kuulu vielä olla. Kaikella on tarkoituksensa ja ensilumi antaa odottaa vielä itseään.

Käytävältä kuuluu muminaa ja loputtomia askeleita, jotka kulkevat edestakaisin, kuten joka ainoa päivä ja yö näissä taloissa. Yksinäiset unohdetut ihmiset, suu hieman ammollaan, utuinen katse jossakin kaukaisuudessa ja kädet velttoina eteenpäin ojennettuina, rinnallaan valkotakkiset hoitajat, jotka ovat alati valppaina painamaan nappia pienessä kojeessaan, jota roikottavat vyöllään.
Joskus ne pääsevät pihalle asti, mutta viimeistään siellä ne pysähtyvät korkeaan kiviaitaan, joka rakennettiin viime keväänä kun yksi onneton ehti Rajasalmen sillalle ja juoksi siellä tukkirekan alle.
Katselen ulos pienestä ikkunasta ja painan poskeni viileää lasia vasten. Jostain kaukaa kuuluu tasainen humina, kun loputtomat autojonot matelevat edestakaisin yli Pyhäjärven halkaisevan sillan.
Siltaa en enää näe, koska puut rannassa ovat kasvaneet sitten viime syksystä, kun olin viimeksi täällä.
Kovapohjaisten kenkien askeleet ilmaantuvat käytävään ja arvelen sen olevan lääkäri, joka tekee päivystyskäyntejä potilailleen näin iltaisin. Hoitajat ja potilaat käyttävät pehmeäpohjaisia kenkiä, sillä jatkuva kopina kuulemma ahdistaa herkimpiä ”asiakkaita”, kuten omaisille on meitä tapana kutsua.
Hetken kuluttua oveni lukkoa avataan ja taakseni katsomattakin tiedän, että ne ovat taas tulossa kyselemään, kyselemään miksi vain seison ikkunassa ja tuijotan ulos järvelle. Ne eivät ymmärrä, että minä tiedän jotain, mitä ne eivät voisi koskaan käsittää. Ensimmäisinä syksyinä minä vielä yritin puhua niille, mutta en enää, koska ne eivät kuitenkaan usko minua.
”Ei sellaista voi tapahtua” – he sanoivat, tai sitten he eivät sanoneet mitään, mutta heidän silmistään näin, että he pitivät minua hulluna.
No, minä näin mitä näin ja nyt on taas syyskuu ja heti syksyn öiden pimetessä se nousee ylös ja lähtee liikkeelle. Siellä metsässä, sen mäen päällä, sammaloituneiden kivien keskeltä se kaivautuu ylös ja ympäröivä maa peittyy jäisestä kuurasta, kuten silloin, kun se sinne haudattiin.
Ja yhtäkkiä metsästä tulee kuolemanhiljainen.
Kylmän sumun keskeltä se nousee ja hiiviskelee syvällä synkkien kuusien lomassa ja sen läheisyyden voi vain aavistaa kuolleessa mustassa maassa, kylmännihkeässä sumussa, joka laskeutuu alas mäeltä kylätielle ja kiertyy rannan koivujen ympärille. Sitten se tunkeutuu uniini ja kuiskailee minulle tyynyni sisältä ja lopulta uneni muuttuvat taas pelottaviksi, kun piilevä ilkeys puhkeaa niissä enkä uskalla sulkea silmiäni, jotten nukahtaisi.
Puristan tiukemmin ikkunalaudasta kiinni, kun tunnen voimakkaan käden kosketuksen olkapäälläni. Lääkäri kyselee minulta vointiani, vaikka vuosien kokemuksella tietääkin ettei saa vastausta. En ole enää vuosiin puhunut niille mitään ja miksi puhuisinkaan, koska ne eivät ymmärrä kuitenkaan. Tänne minä vain joka syksy tulen uudelleen ja niille se on jo rutiinia ja kun ensilumi sataa, niin ne taas antavat huoneeni toiselle.
Leveäharteinen mieshoitaja nostaa minut sänkyyn ja naishoitajat pujottavat käsiini leveät harmaat hihnat, joiden toiset päät he kiinnittävät jonnekin sängyn alle. Tämä on taas niitä kertoja, kun minut nukutetaan väkisin, sillä ne tietävät etten ole nukkunut kolmeen yöhön ja että yritän pysyä hereillä, kulkien edes takaisin huoneessani. Ne eivät ymmärrä, etten uskalla nukkua, sillä vain hereillä ollessani olen turvassa painajaisestani.
Huvittuneina he vain keskustelevat keskenään, ikään kuin minä en olisi edes läsnä, tai en ainakaan kuulisi tai ymmärtäisi heitä. Heidän maailmansa on niin toisenlainen, niin helppo ja yksinkertainen. Sillä, mitä me täällä kuulemme, tai tiedämme, sillä ei ole kenellekään mitään merkitystä. Meillä on vain oma maailmamme, joka on niin erilainen, kuin tuolla muurin toisella puolella.
Hoitaja suoristaa vielä hihnoja käsissäni, jotta ne eivät hiertäisi ranteitani ja pyytää sitten minua nielaisemaan pienen vihreän kapselin. Purkissa lukee Rohypnol, matkalippuni taas siihen samaan painajaiseen, joka alkaa pian sen jälkeen, kun suljen silmäni. 
Lopulta hoitajat ja lääkäri poistuvat huoneesta, kunhan ensin ovat varmistaneet, että olen nielaissut pillerin.
Pelkään nukahtaa ja yritän väkisin pysyä hereillä, mutten voi nousta sängystäni ja silmäluomiani alkaa painaa.
Autojen humina sillalla muuttuu tasaiseksi kaukaiseksi kumuksi ja katto yläpuolellani nousee aina vain korkeammalle ja korkeammalle ja minun on pakko sulkea silmäni. Vähitellen myös ajatukseni hämärtyvät ja vajoan taas hitaasti lohduttomaan uneen...

”Unessani, pienenä tyttönä kuljen pitkin vanhaa hiekkatietä"

”Edessäni tiellä häämöttää mutka ja mutkassa kasvaa suuri kuusi.”

”Pysähdyn taas – kuten joka yö –  siihen,  mistä polku alkaa ja kuulen metsän uumenista sen vaativan kutsun."

"Tiedän, että siellä on jotakin pahaa, jotakin joka vie mennessään ne,

jotka sen kohtaavat ja se kutsuu minua."

"Vastustamaton halu vaatii astumaan metsään ja kulkemaan kohti

noita raunioita joiden uumenista – tiedän – ei ole paluuta."

"Vatsassani viiltää ja kauhu leviää ruumiiseeni."

"Kun katson taakseni polulla, en enää erota vanhaa kylätietä.”

"Minä tiedän nytkin, että se on vain unta ja haluaisin herätä tai ainakin muuttaa sitä vähän."

"Kääntyä vasemmalle tai oikealle, jotta pääsisin ulos tästä painajaisesta."

"Mutta en voi ja minun on vain jostain syystä kuljettava aina eteenpäin,

kuten joka yö tässä unessa, vaikka se kauhea odottaa siellä polun päässä."

"Tavallisesti hoitaja herättää minut jo nyt, kun huudan unessani, mutta tämä on jälleen niitä öitä,

kun hän ei kuule ja minun täytyy kulkea polku päähän asti."

”Kuu verhoutuu pilveen ja on pimeää."

"Outo aavemainen haju leviää ympärilleni, kun ohitan puun,

jonka alin oksa raapii otsaani – kuten joka yö tässä samassa unessa – enkä koskaan voi väistää sitä."

"Senkin täytyy aina tapahtua."

"Ilma muuttuu jäisen kylmäksi ja hämärän keskeltä erotan jo rauniot

ja vaistoan niissä asuvan pahuuden."

"Nostan vapisevat käteni silmieni suojaksi, jotta minun ei tarvitsisi nähdä,

sillä tiedän, että se on aina siellä, musta hahmo usvan keskellä,

tuijottamassa ja odottamassa minua, kuten aina ennenkin.”

"...ja kun viimein herään omaan huutooni, tärisen kuin horkassa,

sillä tiedän, että mieleni on nähnyt jotakin, jonka ruumiini haluaisi unohtaa."

"Siihen tämä kauhea uni aina päättyy alkaakseen pian uudelleen

ja kun katson käsiini,

niissä on karhun verta ja kynsieni alla tuon pelottavan metsän multaa."

Enhän minä sitä voinut silloin aavistaa, niinä lukemattomina kertoina, kun pienenä tyttösenä koulusta palattuani sitä vanhaa koulutietä kulkiessani ohitin tuon mutkan, josta se polku alkaa.
Inhottava pahanolon tunne vatsassa ja kukkakuvioisten tennarien raskailta tuntuvat askeleet, siellä Isonkuusenmutkassa, niin kuin joku olisi yrittänyt kiskoa pientä tyttöä reppuineen sinne metsään.
Kotiin tultua olivat jo kyyneleet ehtineet kuivua pienille poskille, mutta mahakipu kesti aina aamuun asti.
Isä ja äiti huolestuneina ihmettelivät, miksi koulunkäynti tuntui niin kamalalta. Mutta tuntuihan se, kun joka ainoana päivänä kotimatkaa pelkäsi heti ensimmäisestä oppitunnista alkaen. Ei äiti, isä eikä kukaan muukaan oikein tuntunut ymmärtävän, että jotain siellä metsässä oli sellaista, mikä pientä tyttöä pelotti.
Sitten jo toisella luokalla opin koulusta palattuani vaihtamaan siinä mutkassa tien puolta, ettei tarvinnut kokea tuota inhottavaa tunnetta. Katse eteenpäin suunnattuna, hampaita tiukasti yhteen purren ja juoksujalkaa kotiin. 

Siihen aikaan pelättiin paljon susia.
Muutaman kilometrin päässä, Katajamäessä oli kolme helsinkiläistyttöä nähneet kuulemma suden, kun olivat kesälomaansa siellä viettämässä ja olipa susi vienyt sen opettajani, sen kiukkuisen vanhanpiian toisen lampaankin edelliskeväänä, kun se piti niitä siinä koulun navetassa. Susiahan koko kylä pelkäsi, vaikka minä pelkäsin ihan jotain muuta, siinä mutkan takana olevassa metsässä, sellaista, mitä en ollut koskaan nähnyt ennen sitä yötä.
Yhteiskouluun siirryttyäni matkat kuljettiin sitten jo autolla tai pyörällä, eikä enää tarvinnut Haikantietä jalkaisin kulkea. Koivujärvelle mentiin Hattu-Unton vaaleanvihreällä Kleinbussilla tai joskus sillä uudella naisten Jupiterilla, jonka isä osti minulle ennen sen ja äidin eroa.

Mutta sitten, kymmenen vuotta myöhemmin, eräänä syksynä tuli juuri se yö.
Se yö, kun olin palaamassa Vilppulasta taksilla kotiin Raijan ja muiden tyttöjen kanssa vietetyn illan jäljiltä. 

Sen yön iltaa olin istumassa silloisen ystäväni Raijan luona Vilppulassa, sen vanhempien kotitalon yläkerrassa ja paikalla oli myös pari mänttäläistä tyttöä. Eipä me paljon mänttäläisten kanssa liikuttu, mutta nämä Raija oli tavannut kunnalliskodin takana olevalla uimarannalla, jossa siihen aikaan nuoriso tapasi iltojansa viettää.

Minä en kovinkaan paljon porukoita tuntenut kun kotikulma oli niin syrjässä kaikesta ”sivistyksestä”, kuten Mäntän tytötkin muistivat sinä iltana huomauttaa.

No siellä minä nauroin mukana jutuille, joita en ollut nähnyt tai tiennyt mutta pakkohan se oli, jos halusi pysyä mukana riemukkaassa ilmapiirissä.

Veiston opettajan poika oli hypännyt laiturilta ja hänen uimahousunsa olivat jääneet veden pinnalle kellumaan. Uimarannan yli lentänyt lokki oli paskonut  yhden Erjan voileivälle ja kaikkea muuta hauskaa oli tapahtunut ja minä yritin parhaani mukaan kuvitella nuo tapahtumat mielessäni, jotta olisin osannut olla mukana tunnelmassa.

Sitten illan kuluessa toinen tytöistä kaivoi repustaan ison kotiviinipullon, jonka oli löytänyt vanhempiensa maakellarista. Eikä se jäänyt siihen yhteen, sillä kun hetken kuluttua tyhjällä pullolla leikittiin pullonpyöritystä ja totuutta ja tehtävää, kiersi jo uusi täysinäinen omenaviinipullo lasilta lasille.

Hetken katselin hämmästyneenä ”sivistyneiden” ihmisten hauskanpitoa, kunnes päätin liittyä tähänkin riemuun täysin rinnoin. En ollut koskaan erityisemmin pitänyt alkoholin juomisesta, mutta siinä humaltuessani puolustelin itseäni, että osattiinhan me ainakin juoda sivistyneesti, kun emme suoraan pullosta juoneet, niin kuin pojat siihen aikaan tapasivat.

Niin kuin kaikissa juhlissa, hauskanpito alkaa ajan mittaan käydä raskaaksi ja niin kävi meillekin.

Ensin hiljeni se kovaäänisempi mänttäläistyttö ja sitten se toinen, joka vielä ehti itkeä pirauttaakin, kun oli poikaystävänsä nähnyt pussaavan jotakin ulkopaikkakuntalaista ”letukkaa” edellisenä viikonloppuna.

Raijalle olisin myös voinut jäädä nukkumaankin, mutta koska olin luvannut mummille palaavani kotiin yöksi, kampesin itseni lattialta ylös ja rupesin solmimaan kenkiä jalkaani.

Pihalla sininen jupiter nojasi talon rappusiin ja kun yritin nousta sen satulaan onnistuin tottakai kaatumaan rähmälleni Raijan vanhempien pihassa. Kilikello rämähti voimakkaasti ja kohta Raijan isä ilmestyikin rappusille.

Yritin näytellä vesiselvää, vaikkakin huonolla menestyksellä ja Raijan isä käveli huolestuneena luokseni pihalle. Sitten alkoi se valistus humalassa pyöräilemisestä ja sen vaarallisuudesta ja häpesin niin, että en saanut katsettani irti Raijan kotipihan hiekasta.

Taivutteluista huolimatta päätin olla jäämättä yöksi, mutta lupasin sen sijaan jättää pyörän heidän kotipihaansa ja mennä taksilla kotiin, kun Raijan isä vielä hyvää hyvyyttään työnsi käteeni kaksi kymmenen markan seteliä. Raijan isä oli toiminut vielä kymmenen vuotta sitten raittiusseuran aktiivijäsenenä, mutta sortunut sitten itse ryyppäämään, kun oli menettänyt toisen kätensä rakennustyömaalla sattuneessa onnettomuudessa.
Silti se jaksoi aina auttaa ja valistaa muita ja minun kävi lempeää, hieman pyylevää miestä kovasti sääliksi. Se ei humalapäissään ollut koskaan  hankala ja väkivaltainen, niinkuin monet sen aikaiset miehet, jotka olivat aikanaan alkaneet ryyppäämään sodasta palattuaan. Niitä asui monia silloin Tammikankaalla ja niistä liikkui kaikenlaisia juttuja. Isäkin oli siellä joskus joutunut tappeluun, kun ne olivat ensin sitä punikin kakaraksi haukkuneet.
Raijan isä asetteli päättäväisesti pyöräni takaisin rappusia vasten ja niinpä siitä sitten häpeissäni ja hämmentyneenä raahustin keskuskadulle, jossa siihen aikaan sai taksikyytejä, kuten nytkin.

Se syyskuun yhdeksästoista yö oli kaunis ja pyysin, että se taksikuski, sellainen lihava keski-ikäinen mies Vilppulasta, jättäisi minut kävelemään jo Haikantien risteyksessä. Matkan aikana vähän turhankin tuttavalliseksi muuttunut vanha äijä nauroi ja muistutti, että pikku kävely oli tosiaankin nousuhumalaiselle hyväksi.
Autossa, lampun valossa seteleitä hänelle ojentaessani vilkaisin miehen turvonneita kasvoja ja päättelin hänellä olevan varmasti runsaasti kokemusta viinanjuonnista. Ainakin tänä iltana se oli melkein ajanut kunnantalon työmaan monttuun, kun oli minut Vilppulasta kyytiin ottanut. Olipa se kerran saanut huomautuksenkin, kun Savosenmäestä oppilaita hakiessaan oli haiskahtanut kaljalle. Kansakoulun oppilas, yhden vuohijokisen Reinon pikkuveli, muistaakseni kuutosluokalta, oli löytänyt sen taksista muovikassillisen Karhuolutta, jotka oli sitten pöllinyt ja myynyt veljelleen ja sen kavereille.
No, mistä noita juttuja tiesi. Ainahan mänttäläiset niitä suurentelivat, kun jostakusta vilppulalaisesta pääsivät pahaa puhumaan.
Taksista poistuessani kuski vielä yritti viihdyttää minua origamiarvoituksella, siitä miten kymmenen markan setelistä sai taiteltua hiiren. Hyvää hyvyyttäni jäin katselemaan kuskin hikisissä käsissä taiteltua setelirottaa, jonka pää muistutti erehdyttävästi Juho Kusti Paasikiven korvaa.
Kiitin matkasta ja oven suljettuani kuski painoi kaasua niin, että sora kilisi vasten punaiseksi ruostunutta tolppaa, jonka päässä kulkijoita opasti mustassa kyltissä valkoiset kirjaimet "Haikka".

Taipaleenmäki 

Lämpötila oli plussan puolella, joten minua ei haitannut, vaikka edessä oli muutaman kilometrin ”iltakävely”. Tyttöjen kanssa viimeisiä omppuviinejämme lipitettyämme olin vielä iloisessa nousuhumalassa ja askel tuntui kepeältä, vaikkakin tie tavallista kapeammalta ja Taipaleenmäki jyrkemmältä. En viitsinyt ihan sellaisessa hiprakassa kotiin mennä, kun mummi oli niin tiukka alkoholin ja muiden elämän paheiden käyttämisessä, ja hereillähän se siellä olisi kuitenkin, kun ei ressukka unta saanut ainoan lapsenlapsen ollessa jossakin pahan maailman menoissa mukana. 
No olihan se ensimmäinen humala meikätytön elämässä, vaikka totuuden nimissä täytyy myöntää, että pari tuntia sitten olin esiintynyt jo vanhana konkarina, jotta näyttäisin edes vähän "sivistyneemmältä". No, ensimmäinen se taisi olla muillekin tytöille, kun sitä näin jälkikäteen mietti.

Kello lähenteli yhtä yöllä ja puolen tunnin reippaan kävelyn jälkeen keltainen kuunsilta jo kimmelsi alhaalla Ritalahdessa oikealla puolellani. Pohjoistuuli puhalsi vilpoisesti Ukonselältä ja pujotin käsiini mummin kutomat kermanvalkoiset porokuvioidut tumput, jotka olin onneksi ymmärtänyt ottaa mukaani. 
Hiekka rapisi kenkieni alla, kun laskeuduin Taipaleenmäkeä ja tuuli irrotteli viimeisiä ruskeita lehtiä puiden latvuksista, kun pysähdyin nojaamaan vanhaan puukaiteeseen Taipaleenmäen alla.
Isä oli jäänyt työttömäksi Pohjaslahden sahalta, jättänyt meidät ja muuttanut vuosia sitten Uppsalaan uuden naisystävänsä kanssa ja äitikin vuosi sitten Länsi-Saksaan sen keikkamiehen mukana, jonka oli Mäntän paperitehtaan remontissa tavannut. Itse en ollut vielä elämänkumppania löytänyt ja asuin siksi kahdestaan mummin kanssa meidän vanhassa kotitalossa. Vaari oli kuollut kymmenen vuotta sitten ja minä pidin mummista huolta, tai olisiko se sittenkin ollut toisinpäin.

Vaari oli ollut minulle kovin rakas ja läheinen, koska sillä oli aina ollut aikaa kuunnella pienen tytön huolia.

Vaarin sylissä istuskellen kuuntelin, kun se kerroskeli juttuja omasta nuoruudestaan ja silloin tällöin myös niistä kapina-ajoista, joista en vielä silloin ymmärtänyt yhtään mitään.
Kuuntelin kuitenkin innokkaana, koska ne kuulostivat jännittäviltä ja vanhempana ymmärsin, että niistä puhuminen helpotti myös vaarin omia tukahdutettuja tunteita.
Senkin se muisti kertoa yhä uudestaan ja uudestaan että oli Palsinan tanssilavalla  ”lyönyt Rummin Jussia turpaan”, kuka sekin sitten lienee ollut.

Vähän myöhemmin talvella oli valkoiset polttaneet sitten niiden kotitalon, kunhan ensin olivat syyttäneet vaarin isää punikkien piilottamisesta.

Sen jälkeen vaari ja sen isä olivat vapaaehtosina liittyneet punaisten puolelle Vilppulan rintamaan ja sitten siinä oli käynyt niinkuin saattoi arvatakin.

Vaarin isä oli teloitettu jollekin pellolle Lahdessa ja vaari itse joutui vankileirille Hämeenlinnaan.

Sieltä palattuaan se aina haaveilikin uudesta kapinasta ja piilotti ”Nagantin” meidän kotitalon ullakon sahanpuruihin.  

Joskus paljon myöhemmin vaari oli Tampereella käydessään pissannut Mannerheimin patsaalle ja siitä se kanssa jaksoi aina kertoa. Se taisikin vaariparan kolhitussa elämässä olla niitä harvoja hetkiä, kun hän tunsi tyydytettyä kostonhimoa.

Kuunsilta ulottui Loilanniemestä vaarivainaan venepaikalle asti ja Peltoniemestä kuului etäistä koiran haukuntaa. Järveltä kantautui yksinäisen joutsenen siipien ääniä ja minulla oli kova ikävä. 
Sillä kaiteella olin pikkutyttönä monesti seissyt ja odottanut vaaria järveltä kotiin.

Vaari oli ollut kova kalamies ja yhdessä sitten perattiin kaloja, kun se palasi järveltä.

Tai enhän minä perannut, vaan huidoin koivunvitsalla hyttysiä ja kärpäsiä vaarin ympäriltä, kun se suomusti kaloja. Mutta aina vaari jaksoi kuitenkin minun riemukseni muistuttaa, että ilman minua ei kaloista olisi tullut niin herkullisia, kunhan mummi ne oli ensin korppujauhoissa paistanut.

Nostalgisissa tunnelmissa päätin vielä jatkaa kävelyä ja käydä katsomassa vanhaa kyläkoulua, jota olin itsekin käynyt silloin pikkutyttönä vuosia sitten. 
Koulun pihassa kasvoi vielä se iso rauduskoivu, jonka luona Antti oli kiskonut minua letistä. Antti oli niitä "valkjärveläisiä", se sellainen vilkas karjalainen poika, joka aina jahtasi tyttöjä, erityisesti minua. Enhän minä uskonut, kun se opettaja silloin sanoi, että rakkaudestahan se hevonenkin potkii. Antti oli saanut kepistä sormilleen ja jälkeenpäin minulle selvisi, että huomiotanihan se poika vain oli hakenut. Eikä se Antti loppujen lopuksi hassumpi poika ollutkaan. "Mitähän sillekin nykyään kuului, siellä Helsingissä."
Koulun korkea katto kohosi yhä yhtä korkeana yötaivasta vasten. Yläkerran ikkunat katsoivat vieläkin tuimasti tielle ja pihaan, jossa minäkin lapsena tapasin ruutuhyppelyä hyppiä. Kakkosluokan pojat aina pelottelivat meitä ykkösen tyttöjä ullakolla asuvilla lepakoilla, jotka kai mielellään purivat kaikkia ekaluokkalaisia. Jälkeenpäin minulle selvisi, että niistä oli kuitenkin huomattavasti vähemmän harmia, kuin itsestään kakkosen pojista, joista muistaakseni kolme jäi luokalleenkin ollen sitten meidän kiusanamme koko kansakoulun lopun ajan.
Aikani näitä muistellessani käännyin jatkaakseni matkaa ja loin vielä viimeisen silmäykseni jyhkeään rakennukseen, joka syyskuun taivasta vasten näytti ylpeänä kantavan arvokkuutensa.
Vaikka Rajalasta sinne oli tullutkin lisää oppilaita, kaikki puhuivat, että pian sekin lopetettaisiin ja se jäisi yksinäisenä ja hiljaisena seisomaan sinne Ukonselän rantaan.
Tuulenvire hulmautti taas hiuksiani ja nostin puseroni kauluksia korkeammalle, kun pujahdin koulun portista takaisin tielle.
Ajatuksissani, tiellä kotiinpäin kulkien en sitten yön pimeydessä muistanutkaan vaihtaa Isonkuusen mutkassa puolta, kuten silloin lettipäisenä alakoululaisena ja havahduin kävelemässä tiellä, sen ”väärällä puolella”.
Sinä iltana, liekö omppuviinillä ollut osuutta, päätin uhmata kouluaikana lähes neuroottiseksi tullutta tapaani ja pysähdyin tuijottamaan metsää, joka lapsuuteni mielikuvissa vilisi mörköjä, hammajaisia ja muita kauhuolentoja. Mieleeni muistui, että siitä metsästä Vaarikin aina sanoi, ettei sinne saanut syksyisin mennä, ei ennen kuin ensi lumi sataisi maahan. Mummikaan ei suostunut sieltä marjoja poimimaan. Se kasvoi pelkkää myrkkysientä ja marjatkin oli halla vienyt säännöllisesti ihan mummin lapsuudesta lähtien. 
Olipa siellä myös nähty susia. 
Kuka niitä oli nähnyt, sitä ei vaarikaan tiennyt. Mutta minä epäilin, että jotain muuta vaari tiesi ja että hän oli joskus nähnyt siellä jotain sellaista, mikä hänen mieltään vaivasi. Kyllä vaari siellä muulloin kävi, muttei koskaan syksyisin ennen ensilunta. Minä itse en susia pelännyt, koska tiesin, etteivät ne ihmisen kimppuun käyneet, mutta jotakin minä siinä metsässä kammosin ja sitä inhottavaa tunnetta syksyisin, Isonkuusen mutkassa, eikä se johtunut susista, sillä jotain muuta se oli ja olin varma, että vaari tiesi mitä metsä kätki sisälleen ja sekin pelkäsi sitä.
Nyt metsä tosin näytti tavalliselta öiseltä metsältä, mutta alitajunnassani tunsin, ettei mikään ollut muuttunut sen jälkeen, kun olin kauan sitten kävellyt pienenä tyttösenä sitä tietä ensimmäisen luokan syksynä. Se kohta tiessä aiheutti edelleen kylmiä väristyksiä.
Muistin miten vaari eräänä syksyn iltana tästä Taipaleen metsästä palattuaan joi kerralla ison rommipullon ja ympäripäissään saarnasi pahuuden sanansaattajasta, joka vie järjen kaikilta niiltä, jotka kohtaavat sen ja näkevät sen pahat mustat silmät.
Minä kuuntelin salaa portaiden alla ja vaarin puheista pelästyneenä aloin itkemään ja tottakai äitikin suuttui vaarille. Isä laittoi hulluudet naapurissa asuvan Maailmanloppu-Einarin aiemman vierailun piikkiin ja talutti vaarin yläkertaan nukkumaan. Aamulla herätessään vaari oli edelleen vähän outo ja niinpä isä kuskasi sitä Hurstiselle kertomaan mitä oli tapahtunut. Sieltä tullessaan vaari sanoi kaiken olevan hyvin, mutta jostakin hänen surullisten kasvojensa syvyyksistä pystyin näkemään peitellyn totuuden ja hänen väsyneistä silmistään suunnattoman epätoivon ja pelon.
Suuren karhun jäljet ilmestyivät kylätielle ja viikon päästä satoi ensilumi.
Vaari ei enää koskaan puhunut mitään siitä metsästä, mutta päivä toisensa jälkeen me kaikki huomasimme, että vaari teki kuolemaa. 

Näitä muistellessani ja vanhojen kuusien korkeita runkoja katsellessani tunsin, että lisääntyvässä määrin sisintäni valtasi merkillinen voima, joka otti minusta otetta sitä enemmän mitä intensiivisemmin tuijotin edessäni avautuvaa mustaa metsää.
Olin kuullut puhuttavan pakko-oireisista ihmisistä, joilla korkeissa paikoissa oli selittämätön halu hypätä, niin että heidän piti tarrautua kaiteisiin estääkseen itseään tekemästä mitään typerää.
Nyt tuollainen pakonomainen tunne vaati minua astumaan polulle, enkä voinut kääntää katsettani pois edessäni avautuvasta metsästä.
Tunne oli sama, jota en ollut kokenut sitten jälkeen sen ensimmäisen luokan syksyn, kun koulusta kotiin palattuani olin silmät punaisena ja vaatteet rapaisena itkenyt äidille, että joku oli vetänyt minua Isonkuusen mutkassa metsään, niin että olin kaatunut ojaan. Sen jälkeen olin äidin kehotuksesta päättänyt vaihtaa aina mutkassa tien puolta, vaikka aavistin, ettei hän oikeasti uskonut minua.
Vaari sen sijaan oli ollut omituisen hiljaa ja siitä päivästä lähtien olikin säännöllisesti tullut minua vastaan kouluun. Yhdessä oli sitten tultu Isonkuusenmutka, käsi kädestä tiukasti kiinni pitäen aina siihen päivään asti, kun talven ensimmäiset lumihiutaleet putosivat maahan.
Sitten vaari kuoli ja minun elämässäni alkoi loputon syksy. 
Kalpeat, oksaiset rungot huojuivat tuulessa edestakaisin, kuin suuret kourat, jotka yhä uudelleen ja uudelleen yrittivät tarttua olkapäihini.
Heti tien reunassa olevien ensimmäisten kuusien takana alkoi jo synkkä ja tuntematon maailma, josta kuului vain tuhansien näkymättömien runkojen aavemainen natina ja tasainen humina, kun miljoonat neulaset raapivat ilmaa pahaenteisessä yössä.
Minulla oli vatsassa samanlainen tunne kuin Taipaleenmäessä, jossa vaari nauraen painoi kaasua, vaikka me muut aina huusimme. Riemustahan me huusimme, kun vanha kuplavolkkari lensi ilmassa, ja mummi piti turhaan kiinni pahvilaatikosta, jossa oli tyttärenlapselle varta vasten ostettuja punaisia herkkuomenia keskustan uudesta osuuskaupasta Vankasta.
Siitä oli jo paljon aikaa ja nyt tuo tunne tuntui pahalta ja luonnottomalta, eikä siinä ollut enää mukana minkäänlaista lapsuusajan nostalgiaa.
Jalkani otti ensimmäisen askeleen, vaikka tajuntani yritti estää minua, sitten toisen ja kolmannenkin.
Hyvä jumala, mitä minä olen tekemässä. Kotiinhan minä olin ollut matkalla, enkä metsään, jota koko lapsuuteni ajan olin pelännyt niin valtavasti.
Pian jo huomasinkin seisovani tienpientareen toisella puolella, juuri tuon polun alussa, takanani tie ja sen jyrkkä mutka, jota kylällä myös Isonkuusenmutkaksi nimitettiin. Edessäni kapea polku, jota tuskin erotin ja metsä, jota lapsuuden peloista kärsineenä en ollut koskaan edes kuvitellut kulkevani.
Enhän minä sinne olisi uskaltanut mennäkään, kun sillä kohdalla aina puolta vaihtaessani olin tuijottanutkin tiukasti eteenpäin ja juossut, jottei metsässä asuva mörkö vain ehtisi kiskaista minua mukaansa.
Olin pelkäämäni polun alussa keskellä syyskuun lopun yötä, kanssani kuun kolme neljäsosaa, jonka kalpea valo piiskasi metsää edestakaisin alati tuulessa vatkaavien latvojen liikkeessä.
Syvemmälle metsään kulkiessani vilkaisin olkani ylitse ja näin, miten tien ääriviivat alkoivat kadota näkyvistä.
Pallea nosti vatsaani ylemmäs ja nieleskeleminen ei tuntunut irrottavan palaa kurkussani. Muutaman askeleen jälkeen koiranhaukunta oli jo kadonnut metsän huminan alle, eikä tietäkään enää näkynyt takanani.
Pimeys oli nielaissut sen.
Mielessäni muistelin Immi Hellenin laulua suojelusenkelistä. Koulun eteisen seinässä oli ollut vanha taulu, jossa valkopukuinen enkeli johdatti pieniä lapsia puisella sillalla. Sen alle oli opettaja kiinnittänyt nuppineuloilla laulun lyriikan.

”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Hänt' ihana enkeli kotihin vie.

Niin pitkä on matka, ei kotia näy,

vaan ihana enkeli vierellä käy."

"Ja syntikin mustia verkkoja vaan

on laajalle laskenut korpehen maan.

Niin pianhan niihinkin tarttua vois,

jos käsi ei enkelin kädessä ois.”

Minun kädestäni suojelusenkeli oli irrottanut kätensä jo ajat sitten.
Muistin vaarin kertomuksen ja vähitellen ymmärsin, että minua vei aivan toisenlainen enkeli ja sillä oli mustat silmät ja musta suu, eikä sen musta sydän tuntenut armoa. Se oli kutsunut minua jo aivan pienenä tyttösenä ja odottanut kärsivällisesti tätä yötä.
Vaari odotti minua jo kirkkomaan mullassa ja lohduttomasti itkiessäni, viimeisen kerran taakseni katsoessani kuiskasin toistuvasti:
”Voi jos luoja olet olemassa, niin auta minua nyt”.


Tiheässä kasvavat kuuset olivat pihkaisia ja karheita ja niihin koskeminen irrotti tumpuista lankoja. Metsä oli alas asti runsasoksaista ja puiden latvat korkeita ja tuuheita, jättäen aluskasvillisuuden vaille valoa. Metsä oli varmasti päivällä synkkä ja todella pimeä se oli nyt.
Käsittämätön voima johdatti minua eteenpäin ja vaikka polkua en enää pimeässä erottanut jalkani veivät minua eteenpäin, kuin unessa, josta yrittää herätä, vaikka ei voi.
Maasto oli ollut hyvin kumpuilevaa, mutta nousi nyt jyrkästi ylöspäin ja olin tulossa korkean mäen päälle. Sinne päästyäni erotin taas polun, joka jatkui vielä hetken matkaa laskien mäen toisella puolella olevalle rinteelle.
Jossakin kaukana taivaanrannassa kajasti valo – näkyikö se Mäntän tehtailta, vai tuliko se Kolhosta – en tiedä, sillä suuntavaistoni oli sekaisin ja kuu oli mennyt pilveen jossakin korkeiden puunlatvojen takana.
Heikkoa kajastusta vasten, mustana silhuettina erottuvien suurten kuusien juurella oli rinteessä tasaisin välein suuria kiviä, jotka olivat joskus kannatelleet jonkinlaisia rakennuksia.
Olin saapunut vanhoille raunioille. Todella vanhoille, sillä kivet olivat paksun sammaleen peitossa, eikä niiden päällä olleista rakennuksista ollut jäljellä enää mitään.
Raunioiden ympärillä oli paljon sammaleen peittämiä irtonaisia kiviä luhistuneiden rakennusten jäljiltä ja aluskasvillisuus niiden keskellä oli hyvin olematonta, kuin kuollutta. Ilma raunioiden ympärillä oli huomattavasti kylmempää, kuin muualla metsässä ja kosteus tiivistyi jäisen maan päällä tiheäksi usvaksi, joka nousi hitaasti raunioiden paikalle kasvaneiden kuusien huojuvien latvojen tasalle.
Raunioiden keskellä erottui suuri sammaloitunut kumpare, joka oli muodostunut suurista päällekkäin kasatuista kivistä. Niiden keskellä oli jonkinlainen vanha kuivunut puu. Se oli joskus ollut jonkinlainen lehtipuu, ehkä suuri tammi, muuten kuusivaltaisen metsän keskellä ja se oli selvästi aikanaan istutettu kivikasan päälle, jossa se nyt kuolleena rankana seisoi.
Katseltuani sitä tarkemmin huomasin siinä omituisia oksanhankoja, kuin silmiä, jotka tuijottivat minua korkealta kivikasan päältä.
Tuulen humina yltyi viimaksi ja selkäni takana oleva kuusi haroi niskaani neulasillaan. Ilma raunioiden ympärillä oli kylmennyt entisestään niin, että kiihtynyt hengitykseni tiivistyi huuruksi kasvojeni edessä ja jäseneni alkoivat kangistua.
Vaikka en nähnytkään edessäni mitään, tunsin silti sisimmässäni toisen olennon voimakkaan läsnäolon ja sen läpitunkevan tuijotuksen, enkä kyennyt kääntämään katsettani pois kiviröykkiöstä ja pelottavasta vanhasta puusta sen keskellä.
Kiviröykkiön takaa ammotti vain mustaa pimeyttä ja vallitsevassa valossa oli mahdotonta erottaa mitä siellä oli, mutta jotakin siellä oli. Seisoin vain paikallani hievahtamatta, mutten nähnyt muuta, kuin ahdistavaa pimeyttä sumun keskellä.
Sitten pilvi väistyi vähitellen kuun edestä ja puiden latvojen taas huojuessa sen valo heitti kapean kaistaleen alas rinteeseen ja silloin minä näin sen.

Se oli seisonut siinä koko ajan ja katsonut minuun.
Muistin vaarin kammottavan kertomuksen pahuuden sanansaattajasta ja sen silmistä.
Hän oli sanonut, että niiden mustassa synkässä tuijotuksessa ei ollut läsnä inhimillisyyttä, eikä niiden katseesta voinut kääntää silmiään pois.
Muistin myös, että vaari oli sanonut, ettei sen kasvoihin saanut jäädä katsomaan ja kauhunsekaisena peitinkin silmäni, etten vain näkisi sitä, sillä pelkäsin valtavasti, enkä uskaltanut nähdä sen silmiä.
Kauhuissani yritin perääntyä, mutta kantapääni osuivat takanani olevan puun juureen ja kaaduin selälleni jäiseen maahan.
Kuusen kuivunut oksa raapaisi kivuliaasti otsaani ja kauempana kivikasan keskellä, sen kuolleen puun oksansilmät tuijottivat minua vihamielisesti.
Jotain lämmintä valui otsaani pitkin, kun nousin polvilleni ja nähdessäni taas hahmon ääriviivat kuivuneen rangan vieressä peitin silmäni uudelleen. Silmänurkastani näin, miten mummin kutomiin tumppuihin kirjailtu valkoinen poro muuttui vähitellen veripunaiseksi. Otsastani valui verta ja minua heikotti, mutta päästyäni taas jaloilleni huomasin, että jotain muutakin oli ilmaantunut minun ja kauempana raunioiden keskellä tuijottavan hahmon väliin.
Silmäni tarkentuivat nyt polun tukkivaan suureen olentoon, joka seisoi hievahtamatta aivan edessäni. Se sulki tieni estäen minua näkemästä raunioiden keskellä seisovaa kammottavaa olentoa ja sen suusta purkautui tasaisin väliajoin kuumaa höyryä ilmaan, joka oli kylmennyt käsittämättömällä tavalla saavuttuani raunioille.
Jalkojeni alla puunjuuri tuntui liukkaalta ja maa oli kauttaaltaan jäässä.
Ilmassa leijui omituinen aavemainen haju ja villaiset tumppuni jäätyivät verestä kankeiksi.
Unensekaisessa tilassani kurotin kättäni kohti polun tukkivaa olentoa ja tumppuihini jäätynyt veri suli heti lämpöisen karvan päälle jättäen siihen mustan, kuunvalossa kiiltävän raidan.
Karhun suusta tuleva höyry lämmitti kylmiä kasvojani ja tunsin, miten sydämeni jyskytti, kun aivan edessän, ruskeat silmät katsoivat minua tavalla, jota en voi unohtaa. Niissä ei ollut sellaista vanhan kansan kertomusten sävyttämää vihaa, eikä pahuutta, jolla lapsuuteni ajan kodeissa peloteltiin, mutta silti ne saivat jokaisen maanpäällisen olennon tajuamaan pienuutensa ja avuttomuutensa niiden edessä.
Otin askeleita taaksepäin irrottamatta silti katsettani silmistä ja kidasta, josta purkautui taas höyryä.
Metsän valtias seurasi minua.
Se ei juossut, se vain kulki perässäni, eikä sen katse irronnut hetkeksikään. Valtava ruho keinahteli tasaisesti suurten tassujen hakiessa otetta jäätyneen polun pinnasta.
Äiti oli aina sanonut, ettei saa juosta. Isä oli neuvonut, ettei saa kääntää selkää, mutta mistään välittämättä minä juoksin ja olin kääntänyt selkäni jo ajat sitten.
Suuri eläin seurasi ja kaiken keskellä aloin ymmärtää, ettei se halunnut vahingoittaa minua.
Minä juoksin, juoksin ja juoksin. Polkua en enää nähnyt, mutta latvusten takana välkkyvä kuu kertoi, että juoksin tietä kohti. Pihkaisten runkojen kuivina törröttävät oksat repivät kasvojani ja pelkäsin sokeutuvani, kun otsastani valuva veri ja pihka liimasivat silmiäni umpeen.
Loputtoman tuntuiset kivet, juuret ja ojat sekä upottava sammal vastustivat kulkuani, kunnes ikuisuudelta tuntuvan ajan juostuani kompastuin taas ja tunsin kirvelevissä käsissäni soraa, jota Vanhamäen isäntä oli ajattanut Isonkuusenmutkaan keväällä, kun routa oli rikkonut tien. 
Olin päässyt takaisin tielle.
Pientareella verta valuen ja pakenemisesta uupuneena uskalsin nyt vasta katsoa taakseni ja karhu oli siellä, niin kuin olin arvellutkin. Liikkumattomana se seisoi ojan toisella puolella polulla, jota olin hetki sitten juossut. Silmiä en enää erottanut, eikä höyryäkään muodostunut sen suusta, sillä ympäröivä ilma oli taas lämmintä. Siellä se vain hiljaa seisoi ja pienien korvien ääriviivoista näin, että se tarkkaili minua hievahtamatta.
Mitä sen ajatuksissa liikkui ja miksi se oli käyttäytynyt näin. Joka tapauksessa jossakin sisimmässäni tunsin, että suuri eläin oli ajanut minua edellään turvaan.
Hetken katselimme toisiamme ojan ylitse, kunnes yhtäkkiä kauempana tiellä Mäntän suunnasta tulivat auton valot näkyviin ja kuljettaja hidasti vauhtiaan nähdessään liikettä tien pientareella. Hetkeäkään miettimättä keräsin voimani ja laahustin keskelle tietä, eikä auto ollut vielä ehtinyt edes pysähtyä, kun jo lysähdin sen konepellille ja tartuin siinä olevaan tähtimerkkiin, kuin estääkseni kuljettajaa kaasuttamasta pois.
Moottori sammui ja hetken aikaa oli aivan hiljaista. Karhun silhuetti erottui yhä Isonkuusen alla varjossa.
Sitten kuulin, miten käsijarru vedettiin päälle ja oven lukko avautui varovasti. Huomattuaan kauhistuneen olemukseni kuljettaja ymmärsi kokeneeni jotakin, jonka vuoksi minut oli syytä ottaa kyytiin ja niinpä hän oven varovasti avattuaan ja ympärilleen pelokkaana vilkuillen kyseli, mitä oli tapahtunut.
Se oli Haikantien perällä asuva vanhapoika ja olin haistavinani pistävän viinan tuoksun, kun hän viimein auttoi minua matkustajan puoleiselle ovelle. Saattoi se kai olla omankin hengitykseni tuoksua, sillä välillä tuntui, että katselin itseäni kolmannen persoonan silmin johtuen kai kokemastani järkytyksestä.
Voimattomana lyyhistyin etupenkille ja kysymyksistä välittämättä pysyin vaiti, sillä en saanut sanaa suustani, enkä oikeastaan olisi muuta voinutkaan, sillä tunsin tajuntani heikkenevän. Otsani nojasi sivuikkunaa vasten ja lasin pintaa pitkin valui verinoro imeytyen ikkunan tiivisteen väliin. Päässäni pyöri ja silmissäni musteni, mutta muistan vielä vilkaisseeni mutkassa ojan ylitse polulle.
Karhu oli poissa. Suojelusenkelini oli juossut takaisin metsään, mustaan yöhön.

Sen yön jälkeen valtavan karhun jäljet ilmaantuivat öisin Haikantielle ja kylän väki tuli levottomaksi.
Puhuttiin, että ne aikovat etsiä ja ampua sen, mutta sitten kahden viikon päästä satoivat talven ensimmäiset lumihiutaleet. Maakasperän ja Haikankylän peitti ensilumi ja karhu ei enää tullut ihmisten ilmoille.
Saman vuoden marraskuun kolmantena muutimme mummin kanssa pois ja jätin taakseni kotiseudun ja Haikantien synkät tapahtumat. Väänsin lukossa avainta viimeisen kerran ja mummi asetti luudan ulko-ovea vasten. Kun portilta viimeisen kerran katsoin taakseni, jäi isän ostama metallinsininen Jupiter nojaamaan yksinäisenä kuistin rappusiin ja vaarin kuplavolkkari odotti pihassa turhaan isäntäänsä. Kotitalomme jäi sinne tyhjilleen, kuten niin monet muutkin rakennukset sen kylätien varrella.
Sen jälkeen aina syksyisin tunnen, miten käsittämätön voima ottaa minusta otettaan ja vaatii minua palaamaan kotiseuduilleni ja Isonkuusen mutkaan. 
Koskaan en kuitenkaan ole palannut sinne takaisin.
Joka vuosi aina syyskuun yhdeksännestätoista yöstä lähtien näen samat hirvittävät painajaiset ja niissä nuo kasvoista kauheimmat ja silmistä pelottavimmat.
Unessani tajuan, että näin ne silloin kerran. mutten herättyäni voi enää muistaa niitä. 
Olen ymmärtänyt, että mieleni haluaa unohtaa sen mitä silloin näin, jotta pysyn järjissäni ja kun viimein ensilumi sataa maahan Taipaleen metsässä, nuo muistikuvani jättävät minut rauhaan.

Joka syksy, kun syyskuun yhdeksästoista yö laskeutuu Luoteis-Vilppulan ylle sen metsissä alkaa hyvän ja pahan välinen taistelu. Raunioiden kivikummusta, sen kuolleen puun alta nousee usvan keskeltä satojen vuosien takainen pahuus vastassaan pohjoisten metsien valtias, jonka perimää vieläkin käskee vaisto suojella kylää ja sen asukkaita, kuten minuakin silloin kerran.
Sitten sataa ensilumi....
Tästä yöstä on nyt kulunut jo neljäkymmentä vuotta ja vaikka jäinkin henkiin, toisin kuin vaarini, silti sinä yönä, sinä lyhyenä hetkenä se pääsi pääni sisään ja jätti pysyvän muiston itsestään, etten koskaan unohtaisi, miksi se on siellä...

”Olen kuullut, että niitä on siellä taas,

karhun jälkiä Isonkuusen mutkassa.

Ja pian sataa ensilumi” 
”Tiedän, että päästäkseni tästä painajaisesta,

minun on kuljettava uneni loppuun asti,

oikeassa yössä,...todellisessa elämässä,

ennen kuin ensilumi laskeutuu”

"...mutta varjele Sinä lapsikulta itsesi, 

ettei tiesi koskaan veisi sinne pimeään,

 ...ettei jalkasi eksyisi sitä polkua kulkemaan,

jolle minä kerran erehdyin,

ja että saisit pitää järkesi ja sielusi."

"Se polku on siellä vieläkin, mutta myös Sinun sydämessäsi voima, joka pitää poissa siltä.

Yksin on ikävä tämän maailman turuilla taivaltaa, mutta käsi suojelusenkelin kädessä olet turvassa...."

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Oi laps' ethän milloinkaan ottaakaan vois, sä kättäsi enkelin kädestä pois."